Punotaan yhdessä välittämisen verkko . . .

                                             . . . jonka läpi yksikään enkeli ei enää putoa.

                                             Elisa kuoli omasta tahdostaan helmikuussa 2011.

Bongasin tämän oikeastaan Laepin blogista ja kun katsoin eilen 45 minuuttia niin nyt on vain pakko kirjoittaa aiheesta.

Kaikki me olemme erilaisia eikä ketään pidä kiusata sen takia vaan hyväksyä erilaisuus. Olemme kaikki saman arvoisia eikä kukaan ansaitse epäreilua kohtelua, ei kukaan. Kiusaamista esiintyy nykyään aivan liikaa eikä siihen puututa tarpeeksi tai sitten ei ollenkaan ja tälle asialla pitäisi oikeasti tehdä jotain!

Käsittelemme kiusaamista eri tavoin. Joku toinen viiltelee, joku itkee ja joku toinen saa hillittömiä raivokohtauksia ja joku patoaa kaiken sisälleen. Mutta miksi kiusataan? Syitä on monia ja kaikki yhtä typeriä omasta mielestäni.

Olen itsekin ollut koulukiusattu koko peruskoulu ajan sekä ammattikoulussa. Ala-asteella oli syrjintää, haukkumista niin koulussa kuin netissä ja minulla ei koskaan ollut kavereita. Ainoa lohtu oli sentään hevoset. Kahtena ensimmäisenä vuotena opettaja puuttui mutta kun opettajat vaihtuivat neljä viimeistä vuotta kärsin koulussa jatkuvasti. Kolme viimeistä vuotta oli tuskaista kun opettaja totesi että voi voi ei voi mitään. Olin vähän väliä poissa koulusta ja pisin aika taisi olla 3 viikkoa kun en vain halunnut mennä kouluun. Tulin lähes joka ikinen päivä itkien kotiin kiusaamisen takia.

Yläasteella luulin kaiken muuttuvan, mutta totuus oli että kaikki paheni. Kaverit menivätkin kiusaajien taakse eivätkä edes puolustaneet kun koko puolet luokasta kiusasi ja loput olivat hiljaisia sivusta katsojia ja tämä hiljainen taustalla olo on myös kiusaamista. Netissä kirjoiteltiin mm. en kuulu luokalle, mut pitää saada pois luokalta ym. Otimme yhteyttä rehtoriin joka puuttui heti asiaan ja kiusaajat hiljenivät hetkeksi. Kuitenkin sama menoa jatkui pahempana. Pian kuulin vähän väliä huutelua mm. huora painu helvettiin, vittu sä oot ruma ja saatanan läski. Uhkailtiin levitellä juoruja pitkin koulua (ja niin myös tehtiin), tunneilla tökittiin selkään milloin milläkin ja tavaroitani piiloteltiin. Yläaste meni siis päin helvettiä omalta osaltani ja olin edelleen paljon poissa koulusta. Silloin alkoi mielessä pyörimään itsemurha vähän väliä. Auton tai rekan alle hyppääminen tai hukuttautuminen kuulostivat hyviltä vaihtoehdoilta jopa.
Jossakin vaiheessa sain järkyttäviä raivokohtauksia kotona jonka laukaisi vaikka sisarusten väärässä kohdassa naurahtaminen tai joku muu. Heittelin tavaroita ja huusin kurkku suorana jonka jälkeen vetäydyin huoneeseen itkemään. Olin helpottunut kun pääsin pois koulusta lopultakin.
Myös painoni nousi noin 30 kg kiitos surusyömisen. Suhteeni ruokaan muuttui rajusti ja kun olin surullien/ahdistunut mättäsin naamaan jatkuvasti jotain ja se oli sitten jatkuvaa. Nyt olen vihdoinkin päässyt siitä eroon ja yritän parhaillani päästä näistä ylimääräisistä kiloista eroon.

Ammattikoulussa oli pari opettajaa jotka nälvivät jatkuvasti ja he tekivät koulun käynnistä aika tuskaista. Olin aika paljon poissa heidän tunneiltaan. Muutuin myös heitä kohtaan töykeiksi kun mulla alkoi tulemaan raja vastaan. Ei mun tarvitse kuunnella tommosta jatkuvasti! Silloin myös opin vastaamaan muille oppilaille samalla mitalla kun lopulta päätin etten oo enään kenenkään kynnysmatto jonka yli saa kävellä jatkuvasti.

Mutta kuitenkin mulla oli aina jotakin tärkeää; tuki. Perheeni oli tukena vaikeina aikoina ja he puuttuivat kiusaamiseeni heti ekana. Pystyin kertomaan heille mitä on käynyt ja äitini meni ala-asteella useaan otteeseen räyhäämään koululle viimeisimmälle opettajallemme. Yläasteella sentään oma luokanvalvojamme puuttui asiaan myös heti samoin rehtori, kiitos heille.
Tottakai kiusaamisesta on jäänyt omat jälkensä, mutta en aio enempää muistella kouluaikoja vaan elän tätä hetkeä mieluummin. Minulla on ihania ystäviä jotka ovat tukena ja huomaavat heti jos kaikki ei ole hyvin. Tuossa eräänä iltana juttelin kaverin kanssa mesessä ja hän kysyi yllättäen onks kaikki kunnossa kun oot noin hiljanen. Yritin väittää et on on ja kaveri jatkoi onko muka. Lopulta kerroin mikä oikeasti mättäsi jonka jälkeen tuli hyvä fiilis kun sai purkaa ajatuksia ystävälle.

Älkää koskaan kääntäkö selkäänne kiusaamiselle. Miettikää sitä omalle kohdallenne ja mieluummin olkaa puolustajia ja niitä jotka auttavat kiusattua nousemaan jaloilleen.