I haven't lost hope yet

Miten pukisin asian sanoiksi? Se on vaikeaa, olo on aivan käsittämättömän tyhjä, haluaisin vain itkeä ja nukkua. Ruokaa en saa syötyä tai se alkaa etomaan heti, eilenkin heitin puolet lautasella olleesta ruuasta roskiin, ei vaan pysty vaikka en ollut syönyt yli 10 tuntiin mitään.Näin on jatkunut mitä ihmettä yli kuukausi? En ole siis syönyt yli kuukauteen kunnolla niinkuin pitäisi.

Tällä hetkellä kamppailen itseni kanssa joka hetki, kaikki mitä teen vaatii ponnistelua ja hetkellisesti itseään niskasta kii ottamista jonka jälkeen tulee romahdus. Ei jaksa, en pysty.... Itkin eilen, tänään on ollut jo lähellä (kello on vasta 10:22) kun tuli pientä sanaharkkaa äidin kanssa ja kimpaannuin siitä. Toista kuukautta on jo ollut hirveitä kipuja mitkä lävistävät kehon monta kertaa päivässä, aamusta iltaan. Yöllä saan niin hirveitä kipukohtauksia että herään ja joudun makaamaan paikallani ja hengittämään syvään, että kipu hellittää. Kipu haittaa jokapäiväistä elämääni, autolla ajaessa saan jalkaan hirveän kivun mikä hellittää vain silloin kun painan kipeää kohtaa kovaa ja se saattaa kestää pahimmillaan puoli tuntia. Lantion kivut ovat varmasti pahimpia, mutta eivät käsissä tuntuvat kivutkaan kivoilta tunnu.

Aamut ovat pahimpia, kun ei saa yöllä nukutuksi, heräilen ja sitten kun pitäisi aamulla lähteä hoitamaan hevosia, torkutan kelloa yli tunnillakin helposti kun en vaan saa itseäni ylös. Tänään yritin herätä 7:40, todellisuudessa sain itseni ylö 9:00 nippa nappa. Hevoset on kuitenkin hoidettava. Huomenna pitäisi herätä 7:00 viimeistään oikeastaan 6:40, katsotaan miten käy kun pitäisi lähteä auttamaan kioskille. Sitä ennen on poikien ruokkiminen, loimitus, vesien kanto, heinien laitto (ellen laittaisi niitä fiksuna tyttönä tänä iltana), koska apua en saa äidiltäni, hän ei auta koska siitäkin saadaan tappelu aikaiseksi.

Olen kriittinen itseäni kohtaan, oikeastaan inhoan itseäni tällä hetkellä syvästi. Joudun potkimaan itseäni että jaksan liikuttaa hevoset, jaksan seurustella koiran kanssa joka hakeutuu yhä useammin luokseni painaakseen pään jalkaani vasten. Hevoset kaipaisivat parempaa hoitoa, yritän parhaani koko ajan, mutta huomaan esimerkiksi tallissa sen, kun on jo pitänyt kuukausi putsata muutamat suitset niin en ole saanut sitäkään tehtyä. Pinteleiden kääriminenkin tuntuu äärettömän raskaalta asialta. Tapaan huonosti kavereitani, oikeastaan pidän tosi huonosti heihin yhteyttä, en oikeastaan yhtään, en vaan jaksa, Kun pari viikkoa sitten puhuin vanhalle kaverille että tilanne on tämä et tarvin apua, hän puhui äidilleen joka sitten haukkui minut siitä että olen vaarallinen ihminen, epäluotettava että mun kyytiin ei voi edes laskea ketään että jos vaikka ajan päin puuta. Tämähän se vielä tästä puuttuikin, hullun leima otsassa mitä olen pelännytkin. 

Mistä tämä on edes lähtenyt? Pitäisi olla iloinen, mutta en pysty enkä osaa.Viime vuonna  hymyilin, nauroin ja olin sosiaalinen ja nyt? Itken, paljon. Täysromahduksia tallin lattialle ilman syytä, tunnen olevani riittämätön ja epäonnistunut kaikessa. Tajusin itse pari viikkoa sitten, että tarvitsen apua. En ole saanut vieläkään soitetuksi itselle aikaa, koska hävettää.

Olen kantanut jo pitkään asioita sisälläni mistä en ole phunut, vuosi ei edes riitä. Nytkö tuli aika täyteen? Koko tämä vuosi on ollut aikamoista vuoristorataa. Olen kuitenkin tutustunut uusiin ihmisiin, tapaillut, tehnyt jotain päätöntä ja yrittänyt elää. Otin kaksi tatuointi mistä kuulin valituksia vähän sieltä sun täältä, kävin festareilla, vastuuvalmentaja kurssin suorittaminen, mallina oloa mutta..

"Maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, älä luovuta". Näin sanoi eräs kaverini torstaina. EN luovuta, haluan apua, haluan nousta täältä kuopasta ylös vaikka se tuntuu mahdottomalta tällä hetkellä.